Tavallisen tallaajan ultra

Petri Tapio, 02.02.2003

Treenattuani pari vuotta olympialaisiin teini-ikäisenä huomasin olevani ihan tavallinen tallaaja. Kiinnostavin kysymys piirinmestaruuskisoissa oli ero toiseksi viimeiseen: olisiko se tänä vuonna edes siedettävä? Ei kovin motivoiva tai ylevä tavoite. 'Olympiatreenaukseni' aikana oli jännittävää tavoitella uusia ennätyksiä lenkin pituudelle. Kyllästyin tähän juostuani ensimmäisen maratonin mittaisen lenkin 16-vuotiaana. Sitten kuulin Hartolan Suomi-juoksusta ja luin Juoksija-lehdestä yhden osallistujan kuvauksen sadan kilometrin urakastaan. Yli maratonin juoksumatkoja siis nimitettiin ultrajuoksuiksi. Olin heti myyty. Kymmenen tuntia juoksua, vau! Kaukainen haave oli syntynyt.

Innostuin uudestaan maratonista kolmenkympin villityksenä. Tavoitteeni oli päästä alle neljän tunnin haamurajan. Harjoittelussa kaikki näytti hyvältä, kunnes viikko ennen Helsinki City Marathonia nilkasta menivät nivelsiteet sählymatsissa. Kun yritin uudestaan syksyllä Pieksämäellä, puolikas kulki hyvin 1.57:ään, mutta noutaja iski 28 kilometrin tolpan kohdalla. Sen vierestä oli pitkä matka maaliin. Jälkimmäiseen puoliskoon meni puoli tuntia enemmän kuin ensimmäiseen. Mitenhän olisi käynyt ilman vaimon kannustusta.

Matkan pidentäminen on helpompaa kuin vauhdin nostaminen

Kun olin törmännyt ensimmäiselläkin maratonkokeilulla 30km:n muuriin, minua alkoi turhauttaa tähtääminen johonkin tiettyyn aikaan maratonilla. Neljän tunnin maraton vaatii tavalliselta tallaajalta paljon treenaamista, mihin ei tuntunut olevan aikaa. 'Tasapainoinen ja ehjä' suoritus taas kuulosti ompeluseuran motolta eikä kunniakkaalta edistykseltä itsensä kilvoittelun jalossa taidossa Tapio Pekolan hengessä. Sitten muistin haaveeni ultrajuoksusta. Tosiasiahan on, että matkan pidentäminen on helpompaa kuin vauhdin nostaminen.

Eräänä talvipäivänä sitten Tero (ei Töyrylä) pyysi Lauria ja minua lenkkikaveriksi maratontreenille. Aloitin jo seuraavana päivänä harjoittelun. Into oli kova ja haaveet hurjat ensimmäisellä 17 kilometrin lenkillä. Kuukautta myöhemmin Lauri oli loukannut lonkkansa jäisellä tiellä juostuaan ja Tero puolestaan kaatui puistosuunnistuksessa kalliolla niin, että sai kätensä kipsiin. Kun minuun vielä iski kaksi flunssaa saman kuun aikana, kolmen diskettisoturin urhoollinen porukkamme oli repaleina toukokuussa. Päätimme raskain mielin luopua maratonista ja vaihtaa yhteiseksi tavoitteeksi Impivaaran juoksun syksyllä.

Oma kuntoni ehti yhteisen via dolorosamme ansiosta kuitenkin niin korkealle, että halusin juosta pitkän juoksun myöhemmin kesällä. Juoksija-lehden hölkkäkalenterista löytyi Helsingin Paloheinässä juostava Masokistin Unelma. Tapahtuman nimi on ainakin onnistunut ja järjestävä seurakin itseironisesti Peräkylän Ponnistus. Hiekka-alusta, jopas jotakin! Reitti on tosin vain noin 1,8km rinkula, joka kiertää jätteistä tehtyä Paloheinän pulkkamäkeä. Mutta tasainen.

Ongelma oli vain matka, täysi sata kilsaa. Missään nimessä kunto ei riittäisi. Keksin henkilökohtaisen tavoitteen, että juoksisin 50km ja jatkaisin siitä, jos tuntuisi hyvältä. Se olisi selkeä ultramatka ja rasitus ei kuitenkaan voisi olla kovin paljoa maratonia raskaampi. Hmmm, vai voisiko? Jos simahtaa kolmen kympin kohdalla, se on taatusti raskaampi. Mutta nyt ajatus olikin vain testata, kuinka kauan pysyy juoksuaskelilla. Siinäpä tavalliselle tallaajalle sopiva tavoite.

Minut ohittaa mummo rollaattorilla

hdin juosta neljä ylipitkää lenkkiä ennen Masokistin Unelmaa, kahdesti 23km, kerran 27km ja viimeistelyksi arviolta 31km lenkin. Viimeistelylenkki kulki yhdessä Laurin kanssa Helsingin Rautatieasemalta keskuspuistoa pitkin Pitkäkoskelle ja takaisin. Reitti oli niin tuttu, ettei se tuntunut mitenkään kauhistuttavalta. Takaisintulomatkalla kävimme kiertämässä Masokistin unelman reitin kevyesti, jotta voin arvioida matkavauhtia. Pulssi tykytti sataaviittäkymppiä eli liikaa. Venyttelytauon aikana Laurilta meni polvi omien sanojensa mukaisesti "killiin" ja kyselin jo, menisikö hän bussilla keskustaan. Mitä vielä, tervaskanto linkutti takaisin 1,8:lla jalalla.

Viimeistelylenkki veti minut aivan maton alle, kotimatkalla piti nousta metrosta kesken kaiken Sörkan pysäkillä pois oksentamaan roskikseen. Repussa kokispullo oli jäänyt huonosti kiinni, joten perääni jäi vana kuin jollain kassi-Almalla. Loppumatka eteni ilman öykkimisiä. Kävellä raahustin viimeisen kilometrin kotiin, jolloin minut ohitti yksi mummo rollaattorilla ja yksi jalka paketissa etenevä häiskä kainalosauvoilla. 50 metrin päässä kotiovesta on noin kahden metrin 'mäki', jonka puolivälissä kävin istumaan nurmikolle lepäämään. Raahauduin lopulta kotiin ja mietin, miten voisin jaksaa vielä 19km lisää. Tahko Pihkalan vastaus: hiljentämällä vauhtia entisestään.

Ultrajuoksijan tärkein elin on vatsalaukku

Koko harjoitusrupeaman keskityimme siihen, että saamme riittävästi nestettä pitkillä lenkeillä. Opettelin kantamaan puolen litran vesipulloa verkkarin taskussa ja vyölaukussa, vaikka vihaan hölskyviä esineitä juoksuvarustuksessa. Suunnittelimme reitit siten, että matkalla oli aina joku kioski tai kahvila, josta saattoi ostaa mehua ja kahvia sekä pyytää vettä. Lisäksi tein usein kahdeksikon muotoisia pitkiä lenkkejä, joissa kävin välillä kotona hörppimässä vettä, mehua ja kahvia sekä hotkimassa rusinoita. Mahani kesti hyvin nämä tankkaukset juoksun aikana. Luin jostain, että ultrajuoksijan tärkein elin on vatsalaukku, joka kestää sekä juoksun että tankkauksen.

Tein myös kaikille erikoispitkille lenkeille hiilihydraattitankkauksen toiseksi ja kolmanneksi viimeisenä päivänä ennen lenkkiä Juoksija-lehden ohjeiden mukaisesti. Kaiken järjen mukaan viimeistelylenkin oksentaminen johtui asematunnelista ostetun Cafe Picknick -sämpylän mussuttamisesta heti juoksun jälkeen. Luultavasti myöskään sekaan imaistu kokis ei tehnyt hyvää, vaikka joillain ultrajuoksijoilla se tuntuu olevan suosittu juoma. Sen sijaan toisinaan parjatut energiapatukat, etenkin jugurttipohjaiset, tuntuivat toimivan hyvin. Tämän järkeilyn perusteella päättelin, että kyllä 50 kilometriin olisi mahdollisuudet, kunhan en vain kokeilisi mitään sellaista, mitä en ollut jo kokeillut aiemmin.

Viimeiset kaksi ja puoli viikkoa ennen Unelmaa otin rennosti ja latailin akkuja, lukuunottamatta 'tuuletusta' eli Cooperin testiä. Turhat luulot pois: ei tullut edes 3000 metriä täyteen. Viimeisenä viikonloppuna himotti juosta parikymppinen, mutta maltoin mieleni ja juoksin vain kevyen kympin. Kumma kyllä onnistuin välttämään kaikki viime vaiheen paniikkiratkaisut. Tankkasin kolme viimeistä päivää, joskin viimeisenä selvästi vähemmän. En syönyt mitenkään ihmeellisiä sapuskoita, normaalia ruokaa vain enemmän kuin yleensä. Pastaa, kanaa, riisiä, leipää, pullaa ja hedelmiä sekä energiapatukoita 3 päivässä. Paljon juomista, lähinnä puoliksi vedellä laimennettua omppumehua ja appelsiinituoremehua sekä pelkkää vettä.

Clint Eastwood astuu heiluriovista

Vihdoin on Masokistin unelma-aamu. Mieli väristen menen kisapaikalle. Vaimo suostuu kuskaamaan paikan päälle, mutta koska juoksu saattaa kestää mitä tahansa neljästä ja puolesta tunnista seitsemään tuntiin, ei ole järkeä jäädä alle kaksivuotiaan lapsen kanssa odottamaan hullutuksen päättymistä. Päätän palkita itseni taksimatkalla kotiin.

Tunnelma poikkeaa muista hölkkäkisoista. Kopissa on hiljaista kuin villin lännen saluunassa Clint Eastwoodin astuessa sisään heiluriovista. Sikarinsavun… eikun linjamentin pistävä lemu leijuu kaitakasvoisten erämaan kettujen ympärillä. Kukaan ei näytä verryttelevän, istuvat vain paikallaan.Yksinäisiä puurtajia? Lähtöviivalla on kuitenkin mahdoton pulina, joka jatkuu matkan aikana. Ilmeisesti ultrajuoksijat puhuvat vain juostessaan.

Yritän siirtää kelloni viralliseen kisa-aikaan, mutta sählään sen kanssa juuri ratkaisevalla hetkellä vaihtaen minuutteja, kun pitäisi justeerata sekunteja. Tässä kisassa ei kannata käyttää sekkaria, se kun voi vahingossa pysähtyä ja tunneistakaan ei välttämättä pysy laskuissa. Kellon kanssa sählätessäni jään toiseksi viimeisestä juoksijasta (niinpä tietysti) jo niin kauas, etten näe ketään. Olenko eksynyt reitiltä, vaikka olen lenkkeillyt alueella viitisentoista vuotta? En sentään. Säädän kelloani vielä kaksi kertaa kyselemällä väliaikoja toimitsijoilta. Miten muuten kukaan voi suostua toimitsijaksi kilpailuun, jonka aikaraja on 15 tuntia? Me saamme sentään juosta!

Kympin vauhtia satasella

Ensimmäisen kierroksen jälkeen pysähdyn venyttelemään, kuten teen aina parin kilsan jälkeen pitkillä lenkeillä. Tämä ei ehkä ole viisasta ultramatkalla, jossa jäykistyneiden lihasten rentouttaminen yleensä hoidettaneen kävelemällä pari sataa metriä. Venyttelen kuitenkin kevyesti, koska en halua kokeilla mitään uutta. Silloin huomaan, että takanani tulee vielä yksi veteraani, joka etenee kävellen. Annan pusut vaimolle ja lapselle ja jatkan urakkaa. Jo kolmannella 1,8 km:n kierroksella kärki alkaa ohitella minua kierroksilla. Vauhti on käsittämätön ja kavereiden askel vetää ahnaasti, pysyisin tuskin edes kymppiä kärjen vauhdissa ja tämä on satasen kilpailu.

Aurinko paistaa ja on mukava ilma. Reitti on melko varjoinen, joten juokseminen on miellyttävää, vaikka lämpötila nouseekin yli 20 asteen. Ihanaa, kun ei tarvitse kantaa juomia taskuissa, vyölaukuissa eikä käsissä. Joudun käymään kolmesti puskassa ensimmäisen 30 kilsan aikana juotuani liikaa alkumatkalla 'varmuuden vuoksi'. Sanoinko tosiaan, etten kokeile mitään uutta?

Järjestäjät tulevat mukavasti tutuiksi näin pitkän kisan aikana, jossa kierretään pientä lenkkiä. Kulutan aikaani keksimällä uuden vitsin murjaisun joka kierrokselle. Aika haasteellinen tehtävä, kun kierroksia viiteen kymppiin on 27 ja puoli. "Nyt pitää keskeyttää", kelpaa vitsiksi ainoastaan ensimmäisen 20 kilsan aikana. Tarjoilu on hieman niukkaa lajien suhteen, mutta olennaista: Appelsiini-Dexalia, vettä, mehua, suolakurkkuja, rusinoita ja banaanisiivuja. Maha ottaa kiltisti vastaan eväät.

Aina ei pidä uskoa asiantuntijoita

Parin kympin jälkeen selkä menee huolestuttavasti jumiin. Mielestäni se johtuu liian ryhdikkäästä juoksuasennosta, jonka annan valahtaa hieman alaspäin ja kumarampaan. Oikeaoppisen asiantuntijan mukaan ongelma tietysti johtuu huonosta lihaskunnosta, joka ei kestä oikeaoppisen ryhdikästä juoksuasentoa. Harhaoppinen menetelmäni kuitenkin auttaa, varsinkin, kun otan reitin yhdessä pienessä ylämäessä selvästi etukenoa selkää pyöristäen ja menen seuraavan pienen alamäen lähes takakenossa rennosti lyllertämällä. Mahtaa olla näky. Muuten köpöttely tuntuu rytmikkäältä ja helpolta, joten minun pitää vähän väliä ottaa veto pois hihnalta ja hiljentää vauhtia. Kolmenkympin kohdalla tuntuu ensimmäisen kerran väsymystä. Otan hörpyn kahvia, joka piristää mukavasti ja pelko muuriin törmäämisestä häviää. Yksi maratoonari sanoi minulle, että kahvia voi juoda loppumatkasta, mutta vain mustaa kahvia. Vihaan mustaa kahvia, joten kokeilin maitokahvia harjoituslenkeillä ja kyllä se pysyi hyvin sisällä. Ainoa ongelma oli maitokahvin säilyminen juotavana kisan ajan. Anoppi sanoi, että maitokahvi ei säily termospullossa juotavana. Kokeilin kuitenkin ja kyllä se säilyi. Aina ei pidä uskoa asiantuntijoita.

Olo on parempi kuin maratonilla

Lähestyn maratonin väliaikapaikkaa, joka toimii lyhyemmän Masokistin Minin maalina. Järjestäjät ottavat ystävällisesti väliajat myös pitemmälle matkalle ilmoittautuneille. Käsittämättömän hyvä olo, vaikka aurinko alkaa porottaa vähän liian lämpimästi. Vain kipu ukkovarpaassa vähän rajoittaa taivaltamisen riemua. Tottakai väsyttää, mutta aina kun alkaa painaa, pudotan hiukan vauhtia ja pyrin juoksemaan pintakaasulla. Maraton menee puolisen tuntia virallista ennätystäni hitaammin eli 4.52. Kymmenen metriä myöhemmin tajuan olevani ultrajuoksija ja tunnen ylpeyttä huomattuani maratonin kohdalle lopettaneiden suuren määrän. Sadan metrin päässä näkyy Tapio Pekola, joka seuraa kisaa pyöräänsä nojaten, todennäköisesti pää täynnä laveita ajatuksia. Meinaan moikata "mitäs me ultrajuoksijat", kunnes hoksaan, ettei hän minua tunne.

Olen varma, että pääsen viiteenkymppiin. Vähälukuinen ultrayleisö herää luonnollisesti vasta maratonin jälkeen ja alkaa kannustaa jälkipään taivaltajaakin. Huomaan saavuttavani yhtä juoksijaa. Käy ilmi, että hän on minua kierroksen edellä ja juossut HCM:lla viikkoa aiemmin maratonin muistaakseni 3.42. Muillakin vauhti hiljenee silminnähden. Kärjestä keskeyttää toinen vauhtihirmuista 70 km:n kohdalla paahdettuaan alle viiden minuutin km-vauhtia kuutisen tuntia. Tämä on ultrajuoksua jos mikä.

Olo on väsynyt, mutta siedettävä vielä viidenkympin kohdallakin, joten jatkan vielä kierros kerrallaan. Hullun hommaa tämä kyllä on. Ukkovarvas urputtaa, rusinat tursuavat korvista ja vauhti tipahtaa 7 minuutin km-vauhdista yli 8 min/km. Kahvi ei enää piristä. Joku tuntuu kääntävän loivia ylämäkiä jyrkemmiksi joka kierroksella. Ajatus tuntuu muka kirkkaalta, mutta 53 km:n kohdalla meinaan kaataa huoltopöydän nojatessani siihen. Joku neuvoo: "Pysy liikkeellä, kävele tankatessa, seisoessa jalat menee jumiin!"

54,5 km:n kohdalla kunto yksinkertaisesti loppuu. Yritän pelastaa tilanteen suklaapäällysteisellä energiapatukalla, jota vatsa ei halua. Ukkovarvas aristaa, jalka menee laurimaisesti "killiin", mahaan koskee ja joudun kävelemään useita satoja metrejä seuraavalla kierroksella. Jään saavuttamastani kaverista. 56,3 km:n kohdalla 31 kierroksen jälkeen totean, ettei ole enää mielekästä jatkaa. Aikaa on kulunut 6.42. Laahustamalla voisi päästä 60 km, johon järjestäjät minua yllyttävät, mutta haluan säilyttää hyvän mielen. Kovat jätkät ja tavalliset tallaajat erikseen. Keskittyminenkin meni tavoitteen saavuttamisen jälkeen. Olo on edelleen paljon parempi kuin kummallakaan maratoneistani.

Kerrassaan positiivinen kokemus! Ainoaksi vaurioksi (aivovaurion lisäksi) jää ukkovarvas, jonka kynsi mustuu parin päivän jälkeen. Kipu häviää parissa viikossa, mutta kynsi pysyy mustana puolisen vuotta. Alan suunnitella uutta koitosta, jospa vaikka ottaisi tavoitteeksi sen 60 km. Samaa linjaa jatkamalla saisin satasen täyteen jo ennen 50-vuotispäivääni. Parasta ultrassa on tavalliselle tallaajalle se, että voi edetä hissukseen rauhassa ilman, että tarvitsee ajatella aikatauluja ja tasaisen vauhdin taulukoita. Ja silti voi voittaa itsensä ja kehittyä juoksijana.